- Suomeen ja takaisin vaan ei Inkeriin
Saksalaisten miehittämillä alueilla olevien inkeriläisten
laajamittaiset väestösiirrot Suomeen toteutettiin
laivauksilla Virosta käsin. Siirtojen vapaaehtoisuus
varmennettiin kirjallisesti. Ensimmäisessä vaiheessa
(29.3.-17.10.1943) Suomeen saapui 22 050 henkeä. Toisessa
vaiheessa (18.10.1943-14.4.1944) maahan saapui 38 283 siirtolaista
ja kolmannessa vaiheessa (15.5.-17.6.1944) siirtoväkeä
oli 830 henkeä. Saksasta laivattiin (17.7.1943-12.5.1944)
2 042 inkeriläistä. Suomeen saapuneiden inkeriläissiirtolaisten
määrä oli kaikkiaan 63 205 henkeä.
Vastaanottoleireillä siirtoväestön tiedot kirjattiin,
heidät valokuvattiin ja heiltä otettiin sormenjäljet.
Siirtoväki sijoitettiin karanteenileireihin. Jokaisella
leirillä oli oma työvoimapiirinsä, mihin siirrettyjä
ohjattiin työhön. Heitä majoitettiin 505 kuntaan
käytännössä koko Suomen alueella.
Kotiutusten suorittamiseksi oli Suomessa järjestetty
21 kokoamiskeskusta. Palautukset suoritettiin 5.12.1944 ja
15.1.1945 välisenä aikana. Näissä kuljetuksissa
palasi 56 030 henkeä. Heidän mukanaan Neuvostoliittoon
siirtyi yli 800 kotieläintä ja runsaat 8 000 000
Suomen markkaa vaihdettiin Venäjän rupliksi. Neuvostohallitus
ilmaisi Valvontakomission nimissä tyytyväisyytensä
palautusten onnistumisen johdosta. Kotiutumisaste nousi 87
%:iin.
-Inkeriläiset
Karjalan evakkojen jalkeen paikkakunnallemme (Kuusjoki)
tuli myos joukko inkerilaisia. Heita oli arviolta n. 15. He
olivat paaasiassa naisia ja lapsia. Joukossa taisi olla joku
vanha mieskin. He olivat ilmeisesti keskenaan sukulaisia tai
ainakin samalta paikkakunnalta, koska he muodostivat perhemaisen
kokonai-suuden.
Heidan asunnokseen oli osoitettu kansakoulun vanha veistorakennus,
jossa oli kaksi huonetta ja isohko veistosali. Siina oli aikaisemmin
asunut karjalainen vanha suutari, Siekkeli, perheineen.
Naista inkerilaisista Maria Juonolainen oli kai vanhin. Ikaa
oli vaikea paatella, mutta ehka reippaastikin yli 70 vuotta.
Han oli rakenteeltaan varsin hoikka, pikemminkin laiha ja
melko lyhyt. Liikkeissaan han oli ikaisekseen hyvin kettera.
Han puhui erittain hyvaa suomea.
Meille ei jaanyt mieleen tietoa hanen kotipaikkakunnastaan,
mutta muistan, etta laulukirjasta loytynyt saveltajan nimi,
M.Putro, oli hanelle tuttu: " Mooses Putro. Han oli meidan
kanttorimme."
Jostain syysta Mari, joksi me hanta kutsuttiin, tuli kesalla
nuorempien naisten mukana meille Nummenpaahan tekemaan jotain
peltotoita. Muutamien viikkojen jalkeen, kun emme enaa tarvinneet
suurempaa tyoapua, Mari jai meille pysyvasti. Isoaitimme kanssa
heista tuli suorastaan sydanystavat.
Han oli hyvin noyra ja hiljainen, mutta kova tekemaan tyota.
Erikoisesti muistan hanen olleen elementissaan saatuaan kateensa
vesurin ja koydenpatkan ja lahtiessaan metsaan tekemaan lampaille
lehdeksia eli kerppuja. Ei aikaakaan kun han puursi sielta
takaisin valtava kimppu lehdeksia selassaan. Vaikka tyotahti
oli hanen itsensa maarattavissa, han jaksoi tehda tata yhteen
menoon koko paivankin. Raskaampia toita ei hanelle osoitettukaan,
vaikka han olikin hanakka tarttumaan mihin tyohon hyvansa.
Sauna oli hanelle tuttu paikka. Me emme kuitenkaan saaneet
hanta aluksi millaan uskomaan, ettei hanen tarvitse vieda
vaatenyyttiaan saunaan kylpemisen ajaksi. Kun han huomasi,
ettei sita kukaan varastanutkaan, han vapautui pelostaan ja
muuttui muutenkin avoimemmaksi ja puheliaammaksi. Lopulta
han saattoi jo jattaa pyykkinsakin yoksi narulle.
Ruuista oli joitakin, joita han ei ilmeisesti ollut ennen
maistanut. Kun isoaitimme, joka laittoi meilla ruuat, kysyi
hanelta soisiko han tomaattia, vastasi Mari:
"Syonhan mina kaikkea."
Ja soikin, mutta vain sen yhden ja ainoan tomaatin. Sen koommin
han ei niihin koskenut. Muuten hanelle toki maistui kaikki
ruoka. Raavaat miehetkin katsoivat ihmeissaan muorin pohjattomalta
tuntuvaa ruokahalua.
Hanen tapansa syoda oli meista pojista kiinnostava: Muista
poiketen han vei ruuan suuhun aina niin, ettei paa liikahtanut
milliakaan. Paattelimmekin siita, etta han ei ehka ollut aivan
tavallista rahvasta. Hanen muukin kaytoksensa oli hyvin hillittya
ja arvokasta. Arvelimme, etta han olisi ollut opettaja.
Rauhansopimuksen ehtojen mukaan tuli eteen inkerilaisten
luovutus. Se oli kipea asia meille kaikille. Olimmehan tulleet
heidan kanssaan varsin tutuiksi ja varsinkin Marista oli puolin
ja toisin tullut kuin perheenjasen.
Esivallan noyrina ja kuuliaisina alamaisina tuskin kellekaan
tuli mieleen, etta tata maaraysta olisi voitu jotenkin kiertaa.
Vaikka tallainen tieto olisi ollutkin, pienelta paikkakunnalta
ei noin vain loydy henkiloita, joilla olisi tarpeellisia yhteyksia
ja jotka olisivat voineet tehda jotakin. Salassapitokin olisi
ollut erittain vaikeaa.
Meita kavi kovin saaliksi juuri tama 'meidan Mari', joka
ennen lahtoaan osti kaikella saastamallaan rahalla aapisia
ja raamattuja, seka pokasahoja ja kirveita. Kun ihmettelimme
sita, han selitti, etta he eivat tule saamaan mistaan lapsille
hyvia kirjoja. Ja kun he kuitenkin joutuvat metsatoihin, on
helpompi tehda tyota kun on hyvat tyokalut.
Han ei ollut peloissaan, vaan suhtautui lahtoon niinkuin
vanhus, joka odottaa kuolemaa: ryhdikkaana ja tyynena, mutta
noyrana ilman pelkoa tai itkua. Hyvastellessaan Mari vannoi
moneen kertaan, melkein kasi raamatulla, etta han varmasti
kirjoittaa kuulumiset niin pian, kuin se suinkin vain onnistuu.
Salossa heidat lastattiin junaan. Meista tuntui oudolta ja
pahaenteiselta se, etta siina toimituksessa ihmiset ja matkatavarat
pantiin eri vaunuihin.
Heista ei sen koommin kuultu mitaan.
Kirjoittaja: Veikko Virta
Hannusranta 1 F
02260 ESPOO
| 
